Ihmiset eivät huomaa asioita, jotka ovat lähellä. He haluavat kauempana olevia haaveita, tavaroita. Huolimattomat ihmiset. He katsovat kauas, mutteivät näe mitään. Kipua ylös, älä katso taaksesi. Minulla on kylmä tunne.
En vai voi uskoa, että miehet ovat syntyneet sotaan. Miksi lapsien pitää kärsiä? Tappajia ei ole olemassa ollenkaan. Kaikki sisällä kärsii joskus. Kukaan ei kivulta säästy tässä maailmassa. Valun pois kädestäsi pakoa etsien, et minusta otetta koskaan tule saamaan. Olen tappava salama, olen värikäs sateenkaari, olen jylhä vuori, olen hento kukkanen. Et ymmärtää kai tätä voi, et mua koskaan tosisasi ota. Naurat vakaville sanoilleni ja heilautat kättäsi. Hyvästiksi. Taas menet pois, mikset luonani pysy? Koska erilainen on aina paha? Tuntuu kylmältä. Tämä on painava taakka kantaa yksin. Ottaisit nyt edes vähän itsellesi, se voisi keventyä. Mutta ei, vain minun päälle kasautuu aina yhden lapion verran lisää hiekkaa. Olen yksin huoneessa, toisten kasaamat hiekat peittää suuni, enää silmät näkyvät. Olen hiljaa. En apua huuda, en sitä saisikaan. Sinivihreä väri silmistäni pois valuu kyynelten virran mukana, mustat, ilkeät silmät jää, ilo pois kadonnut hiekkojen sekaan, ei sitä enää etsiä voi. Huoneessa on kylmä.
Palelen. Aurinko silti kesän lämpöä antaa. Minun on kylmä. Kietoudun omiiin haavoihini. Irti niistä en millään tahdo päästää, kovalla vaivalla ne muut hankkivat minulle. Edes joku muisto minulla olisi. Vanhat arpet täyttyvät vihasta, ne hehkuvat. Mua heikottaa. Oksettaa. Itkettää.
Minulla on edelleen kylmä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti