Painajaiset mieltä vaivaamassa

En kai koskaan voi unohtaa pahinta painajaistani, joka on ollut minulle erityisen henkilökohtainen ja kamala. Ja mikä siinä huonoin ja pelottavin juttu on se, että näin sen viimeyönä uudestaan. En voi olla ajattelematta sitä. Se tuntui liian todelliselta. Kuin se olisi tapahtunut juuri äsken silmieni edessä. Kun olen yksin ja mieleeni tulee tämä painajainen, pelkään, että siitä tulee joskus totta. Se on pelottavaa.
   
   Olemme kotona. Minun ja siskon kanssa tuli riita päivällä jostain pienestä jutusta. On ilta ja hän on kylpyhuoneessa. Olen menossa riisumaan vaatteet, mutta rupeamme huutamaan toisillemme, kun riitamme taas tulee esille. En tiedä, miksi edes riitelemme jostain pienestä asiasta. Olemme yksin talossa. Huudan hänelle niin, että korvaani sattuu. Hän sanoo hiljaisemmalla äänellä jotain. Lattialla on keittiöveitsi, pienempää mallia. En löydä mitään muuta, jolla voisin heittää häntä. Kahmaisin veitsen maasta ja heitin sitä häntä kohti. Kuva hidastuu ja näen, että veitsen terä iskeytyy suoraan hänen rintaansa. Ei ollut tarkoitukseni tappaa häntä, ei edes haavoittaa. Hän katsoo veistä rinnassaan, ei sano sanaakaan ja nostaa katseensa minuun. En pysty unohtaa sitä katsetta. Siinä oli tuskaa, myötätuntoa, surua ja paljon sellaista, mitä en osaa tulkita tarkasti.
   Sisko katsoo minua ja sitten ilme lasittuu, mutta katse jää. Hän kaatuu eteeni, eikä vastaa minulle enää koskaan.
 
  Miten koskaan pystyn unohtamaan sitä ilmettä. Hän ei edes ollut minulle vihainen. Pelkään, että teen oikeasti joskus niin. Pelkään, etten pysty hallitsemaan vihaani. Pelkään katsoa veistä, mikä on ollut unessani mukana. Joskus epäilen nähneeni samaisessa veitsessä verta. Mitä, jos tästä tulee totta? Mitä, jos siskoni kuolee minun nähden tuolla tavalla?
   Menetin elämän varrella jo lapsuudenystäväni, isäni, mummoni ja kavereita. Jotkut katosivat elämään, jotkut jättivät minut, tai lähtivät luotani. Mitä, jos menetän vielä siskonikin? Entä jos joku todella läheinen kuolee? Miten kestän sen?

Kun huomasin tämän kuvan, minusta tuntui, että siinähän seison minä; haihtumassa tuuleen pieninä palasina, kun kaikki lohkaisee minusta vähän ja vie mukanaan pienen osan. Minulle ei jää mitään ja katoan.