Asiaa teineistä

Vaatteet, joita käytät. Ruoka, jota syöt. Julisteet huoneesi seinällä. Minne menet ja miten menet. Keiden kanssa olet. Milloin menet nukkumaan.

Nämä ovat vain esimerkkejä tuhansista muista asioista, joita vanhemmat ovat kontrolloineet lapsia. Mutta nyt, kun lapsi on kasvanut teiniksi, heidän kanssaan on yhä vaikeampi olla. Ettekö te vanhemmat ymmärrä, että teineillä on ehkä paljon vaikeampaa olla, kuin te luulisitte. Vaikka teini sanoisi, ettei haluaisi olla massaa, se ei tarkoita, ettei hänellä voisi olla tyyliä esmes vaatetuksessa. Miksi te vanhemmat luulette, että nykyään voi käyttää mitä vaan, eikä se johda kiusaamiseen. Totta kai voi pukea päälleen mitä tahana, mutta jos olo ei ole mukava siinä vaatetuksessa. se ei ole sama asia, jos teini itse niin valitsi. Miksi te ette huomaa, että maailma muuttuu? Ei se ole enää se sama, millainen se oli, kun te olitte lapsia ja teinejä. Antakaa tilaa nuorille, älkää kyselkö aina niin paljon. Tue nuortasi, älä tee hänen oloaan huonommaksi, mitä se on jo. Vanhemmat eivät ikinä saa tietää, mitä nuori oikeasti ajattele, ettette anna hänen ajatella omalla tavallaan. Teinit ovat jo nuoria aikuisia, jotka yrittävät sopia kaikki omalla tavallaan maailmaan. Menkää ajassa taaksepäin, ja huomatkaa, miten vaikeaa teilläkin on ollut. Miten vihasit isääsi, kun hän ei ymmärtänyt, miksi käytät noita housua, miten olisit voinut kiljua, kun äitisi ei antanut sinun ottaa ne vaatteet, mitä itse suunnittelit pukea päälle. 

  Toinen ääripää on se, kun ei ole mitään rajoja tai velvollisuuksia. Kuten jo aiemmin mainitsin, teinit ovat nuoria aikuisia, eli yrittävät löytää oman tyylin, jolla selviytyä elossa. Jos annat hänen käydä baarissa tai juoda alkoholia, etkä koskaan kysy, miten menee, tottkai nuori on sellainen, kuin on. 

On kaksi versioa nuoruudesta. On se versio, kun sitä muistellaan iloisina ja haikeina, kun se on ohi. Ja sitten on se versio, kun ollaan iloisia, että päästiin siitä yli hengissä. Kaikilla on omat strategiat, miten jäädä eloon ja päästä yli monesta asiasta. Monet turvautuu siihen, että sulkeutuu huoneeseensa, toiset menevät huvittelemaan kavereidensa tykö, että unohtaisi koko asian.

Ei ole kahta samanlaista ihmistä, joten varjellaan jokaista, kaikki ovat kuin taidetta. Niin yksilöllinen, niin erilainen, kuin muut.

♥ 

Kaappi ja mieli lukossa

Avasin koulun oven ja astuin sisään. Potkaisin kengät pois jalastani ja marssin sisään. Silloin se tapahtui, kuin käsikirjoituksissa.


Kaappi ei auennu. Prkle, olin paniikissa, sillä koulun sihteeri oli lomautettu ja mun kaikki kirjat olivat omassa kaapissani. Okei, ehkei se olisi ollut ongelma, vaan se, että mun ainoan luokallaniolevan kaverinikin kirjat olivat siellä. Kävin heittämässä reppuni yläkertaan luokkani eteen ja juoksin taas alas. Tulin oikeaan aikaan, sillä juuri silloin kaverini tuli ovesta sisään. Voi vittu, et minua ärsytti. Me sitten yritettiin avata se kaappi, sillä siinä on se numerolukko, niin siinä saa kokeilla viisituhattamiljoonaa eri versiota, että tulis se oikea. Puoli tuntia me sitten siinä kiroiltiin ja kun vihdoin kaappi aukesi, olin niin vihainen koko asialle, että otin kasan koulukirjoja käteeni ja paiskasin ne täysillä maahan. Ja mikä ärsyttävintä, kaveri vain hihitti vieressä. Hän ei tainnut tajuta, mikä minut suututti. Kukapa ei haluaisi olla tunnilta poissa avaamassa kaappiaan hyvällä syyllä. Ja kaiken lisäksi tylsältä enkuntunnilta.
  Olin jo aamusta asti ollut ärtynyt kaikille ja mitä pelkäsin, että jokin laukaisisi minussa juuri äskeisen toimintani heittää kirjat lattialle. Tiedän jo monta tapausta, kun olen käyttäynyt sopimattomasti, vain sen takia, että olen suuttunut. Eikä suuttumuksella ole aihettakaan. En ole suuttunut kenellekään. En millekään. Olen vain muute suuttunut. Välillä ärsyttää tuo ominaisuus, joskus taas, ei vaan kiinnosta.
  Kaikki alkaa aamusta. Jos nousen "väärällä jalalla" tai aamulla tapahtuu jotain sellaista, mikä ärsyttää, niin saatan sitten olla koko päivän olla ärtynyt.

"Miksi se seuraa minua, se vartioi minua. Se on liimautunut minuun. Pelon varjo, ikuinen seuraajani..."

© Nel