Olen aina ollut romantikko, mutta tajusin sen vasta ihan oikeasti pari päivää sitten. Sain itseni itseteossa kiinni, kun huomasin haaveilevani kesken koulutehtävien aivan muista asioista. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Ravistin päätäni ja sanoin, ei. Jatkoin pänttäämistä, muttei siitä tullut mitään. Huokaisin ja laskin koulukirjan kädestäni ja kävin makuulle. Uppouduin täysin ajatuksiini. Lojuin siinä yhtenä kasana varmaan puoli tuntia ja kun vihdoin sain haaveiltua tarpeeksi, otin taas koulukirjan esiin. Ja tein läksyt virheettömästi!
En ajatellut asiaa tarkemmin, mutta tein listan, että millainen romantikko on ja kun tapahtui jotain, tarkistin listalta, toiminko niin, kuin romatikko. Monesti kyllä.
Noin viikko sitten huomasin, että ennen, kuin pystyin nukahtamaan, minun piti selvittää pääni päivän asioista. Otin joka asian mietittäväksi, mitä päivällä tapahtui. Lopullinen riita bestiksen kanssa, hyvin onnistunut äidinkielenkoe, matikanläksyn unohtaminen, eli kaikki. Nukun huonosti, ellen tee tuota selvittelyä päässäni. Se on vain niin.
Ja nyt tulee asia, josta en kauheasti tykkää puhua, mutta kirjoittaminen helpottaa minua. Elikkäs, olen sananmukaisesti rakastunut roolipelaamiseen. Isosiskon kanssani harrastetaan liveroolaamista, eli melkein joka ilta, käydään makuulle ja valitaan joku animehahmo, josta tykkäämme, samasta animesta, kehitetään alkujuoni, eli miten tarina alkaa ja sitten annetaan juonen kiemurrella vapaasti, miten ajatuksemme menevät. Minä sanon jotain, mitä hahmoni tekee, ajattelee ja sanoo. Sisko kertoo oman hahmonsa tunteista ja se jatkuu näin. Yleensä roolataan jotain romanssia.
Se vapauttaa minua päivän paineesta, stressistä ja huolista. Ongelmat lennähtävät juonen mukana johonkin piiloon. Saan tunteeni esille ja toinen minäni astuu kuvaan. Se saa tehdä, mitä haluaa, sanoa suoraan. Makaan vain, enkä ajattele muuta, kun hahmoni elämää. Se on, kuin pääsisi jonkun toisen elämään ja sitä pitää jatkaa itse. Se on mielikuvituksen kahleiden katkeamista. Monesti roolaamme monta päivää samaa, joskus aloitetaan sama alusta, tai keksitään uusi, palataan vanhoihin.
Isosiskoni on kuin maan päälle saapunut enkeli, vähän ilkikurinen, mutta antelias, auttaa elämän tilanteissa ja on tukenani. En yhtään tiedä, mitä tekisin ilman häntä. Se olisi, kun minulta olisi riistetty joku elin. Todella tärkeä elin. Mutta jostakin syystä pystyn elämään, kovan kivun ystävänä.
Joskus minusta tuntuu, ettei pojat huomaa minua lainkaan. Melkein kaikki luokkalaiseni seurustelevat, mutta sitten mieleeni tulee yksi poika, jota en tapaa, kuin kolme kertaa vuodessa, mutta tunnen hänet hyvin. Lapsuudenystäväni. Jo viidettä vuotta minusta tuntuu, että hän on 'se oikea', mutta joskus taas, ettei se ole mahdollista, kun ei tavata monta kertaa. Tutustuin vuoden alussa poikaan, johon olin ihastunut. Olin hänen kanssaan leirillä, eli sain tilaisuuden jutella hänelle ja saada tietää, minkälainen hän oikeasti on. Kuvittelin hänen olevan rohkea, itsevarma ja kiltti. Kun tutustuin tarkemmin, hän oli, kuin joku epävarma varjo perässäni. Todellisuudessa hän oli ahne, epävarma, haluton ja laiska. Silloin itsevarmuuteni horjui pahan kerran. Luulin tuntevani hänet, muttei se ollut niin.Pelkäsin, että jos tutustun johonkuhun toiseen, petyn samoin. En kyllä suuremmin itkenyt pojan takia, mutta surin kyllä paljon, en häntä, en itseäni, vaan sieluani.
Minulle tulee epävarma olo, jos petyn johonkuhun tai johonkin. Se on, kun joku vetäisisi maan altasi ja joudun jääkylmään veteen ja hait kiertelevät sinua. Mutta minua pelottaa eniten se, mitä en näe, mitä en tunne.
Pettymystä voi kuvata monella eri tavalla, riippuu ihmisestä. Joku kai sanoisi sitä palatsin romahtamiseksi, tai jääkylmän suihkun saamiseksi. Tunteita voi vain selittää, kuvata, muttei kukaan oikeasti pysty kuvitella, minkälaista se on toisella.
Olin viikon ulkomailla äitini kanssa ja minulla on ollut jo pieniä riitoja bestikseni kanssa, jota en silti halunnut menettää, vaikka tiesin, ettei hän ole enää se 'paras ystävä'. Halusin tukea, mutten saanut keneltäkään. Jotkut kyllä ehdottivat kuraattoria, mutta minä en pysty avautumaan jollekin aikuiselle. Se on, kun hiiri puhuisi kalalle turkin haalistumisesta. Tai jotakin sinnepäin. En osaa kuvailla. En vain pysty, siinä kaikki.
Kun palasin lomaltani, bestikseni on jo ystävystynyt muiden kanssa, eikä huomioinut minua, paitsi silloin, kun annoin hänelle tuliaiset. Se sattui. Sydäntä viilsi. Otti lahjan vastaan ja katosi "toisten sumuun". Taas mattoa revittiin allani, mutta en antanut periksi. Yritin taas löytää häneen kontaktia, muttei hän vastannut "soittoihini". Surin kotona monta päivää, mutta koulussa näytin "kovista". Vetäydyin nurkkaan, yksin. Minulla oli vain hän, ehkä vielä pari muuta kaveria, eri luokilta. Bestikseni oli samalla luokalla, kuin minä. Viikon päästä, kun tajusin hänen lähteneen elämästäni kokonaan ja matto tosiaan katosi altani ja kaaduin, samalla lyöden pääni ja sydämeni. En yrittänytkään pystyyn. En kerta kaikkiaan jaksanut, makasin vain odottaen jonkun nostavan minut sieltä. Ketään ei tullut. Tuntui, kun kaverini olisivat myös jättäneet minut. Sitten prinssi tuli valkoisella hevosella. Isosiskoni. Kiitos hänen, pääsin taas kerran pystyyn.
Sitten taas aloin miettimään, kuka voisi olla uusi 'tukipilarini'. Jumalalle kiitos siitä, että aloin harrastaa judoa. Tukipilari löytyi sieltä kutosluokkalaisen tytön muodossa. Vaikka hänellä on jo omat kaverisna, uskon, että voin luottaa häneen, kuin bestikseeni. Hän asuu 20 kilsan päässä minusta. Nuoret tarvitsevat lähelläolevia ystäviä. Niin minäkin. Tarvitsen ystäviä, jotka ovat samanlaisia, kuin minä.
Olin viikon, kuin sairas zombi, joka kulkee koulusta kotiin, istuu sohvalle, tekee läksyt ja on elossa. Nyt alan taas heräillä horroksesta, nauraa taas ääneen. Mutta kenen kanssa minä nauraisin? Tosiystäväni on tällä hetkellä vain siskoni. Kiitos Isosisko tuestasi, en pärjäisi Elämässä ilman sinua!
Tässä oli nyt vähän kovaa tekstiä, suorasanaista, tuomitsevaa, kritisoivaa. Mutta tässä se nyt on, enkä kadu eroa bestiksestäni. Hän oli todella erilainen, kuin minä.
