Kaappi ei auennu. Prkle, olin paniikissa, sillä koulun sihteeri oli lomautettu ja mun kaikki kirjat olivat omassa kaapissani. Okei, ehkei se olisi ollut ongelma, vaan se, että mun ainoan luokallaniolevan kaverinikin kirjat olivat siellä. Kävin heittämässä reppuni yläkertaan luokkani eteen ja juoksin taas alas. Tulin oikeaan aikaan, sillä juuri silloin kaverini tuli ovesta sisään. Voi vittu, et minua ärsytti. Me sitten yritettiin avata se kaappi, sillä siinä on se numerolukko, niin siinä saa kokeilla viisituhattamiljoonaa eri versiota, että tulis se oikea. Puoli tuntia me sitten siinä kiroiltiin ja kun vihdoin kaappi aukesi, olin niin vihainen koko asialle, että otin kasan koulukirjoja käteeni ja paiskasin ne täysillä maahan. Ja mikä ärsyttävintä, kaveri vain hihitti vieressä. Hän ei tainnut tajuta, mikä minut suututti. Kukapa ei haluaisi olla tunnilta poissa avaamassa kaappiaan hyvällä syyllä. Ja kaiken lisäksi tylsältä enkuntunnilta.
Olin jo aamusta asti ollut ärtynyt kaikille ja mitä pelkäsin, että jokin laukaisisi minussa juuri äskeisen toimintani heittää kirjat lattialle. Tiedän jo monta tapausta, kun olen käyttäynyt sopimattomasti, vain sen takia, että olen suuttunut. Eikä suuttumuksella ole aihettakaan. En ole suuttunut kenellekään. En millekään. Olen vain muute suuttunut. Välillä ärsyttää tuo ominaisuus, joskus taas, ei vaan kiinnosta.
Kaikki alkaa aamusta. Jos nousen "väärällä jalalla" tai aamulla tapahtuu jotain sellaista, mikä ärsyttää, niin saatan sitten olla koko päivän olla ärtynyt.
"Miksi se seuraa minua, se vartioi minua. Se on liimautunut minuun. Pelon varjo, ikuinen seuraajani..."
© Nel
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti