Susien siniset silmät

Tässä vähän mietin, että jos minäkin olisinkin joku ihminen, joka elää eläimien, mikä olisi se eläin, jonka kanssa minä kulkisin. Listaan tänne pari kuvaa ja pähkäilen sitten, mikä kuvaisi minua eniten. Eli mikä minua miellyttää. Voitte toki kommata omanne :)

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

Ja nyt, valitsen sellaisen, joka sopisi minulle. Oli vaikea päättää kyllä, mutta päädyin kakkoseen. Sillä vaikuttaa olevan sopiva vaatetus ja metsä takanaan. Rakastan sinisiä silmiä, sekä tytön kasvomaalaus oli, kuin unelmistani. Olen ihastunut täysin juuri tuollaisiin kasvomaalauksiin. En tarkoita sitä lasten leikkiä, että kasvoille maalataan joku eläin tai jokin kuvio. Vaan mitä alkuperäiskansat käyttävät. Ne on kauniita. Tekee ihmisistä vielä hurjemman näköiseksi. Se on erilaista, jännää, mutta kaunista taidetta. Tytön keihäs kertoo siitä, että on oleskellut luonnossa pitemmän aikaa, kuten kaulassa roikkuva koru. Otsapanta on todella kaunis. Silmien väri, no, se on aivan ihana. Sellainen pihkanvärinen.
    Valkoinen susi korostaa tunnelmaa koollaan sekä ilmeellään. Se on varuillaan, mutta rento samalla. Tyttö vieressä rauhoittaa sitä. Huomaa, että ne metsästävät yhdessä. Molemmilla on sama katse, sama piste, mitä ne katsovat. Niistä huomaa, että ne luottavat toisiinsa. Tytöllä tuntuu olevan metsäänsopivat vaatteet, eikä sellaiset juhla-asut, mitkä taitavat olla nykyään muodissa metsässäliikkuvilla. Esmes kutoskuvan naisella on vaatekappale, jolla ei mennä kyllä metsään tai muuten ulos makailemaan tiikerin kanssa. Ainakin sitä mieltä minä olen. Vitoskuvan tytöllä on vähän paremmat varusteet, muttei metsässä pärjäisi noilla.
    Kolmoskuvassa on jotain erityistä. Jotain, mitä ihmiset unohtavat monesti. Luonnonkauneus, luonnollisesi luonnossa. Se on tavattoman kaunis näky, vaikkei sillä nyt oikeasti pärjäisi. Mutta hyvä ajatus mielestäni. Takana lepäävällä jaguaarilla on ilme, joka kertoo rauhallisuudesta. Ja se tarkoittaa, ettei se pidä tyttöä saaliina, eikä saalistajana. Kukkaseppele tehostaa luonnon kauneutta. Ensimmäisen kuvan tyttö on vähän poissaoleva. Se ei katso kädessään olevaa korppia, vaan tuijottaa tulevaisuuteen. Epäkäytännölliset vaatteet, ei sovi ulos.

Tässä se nyt olis, toivottavasti tarpeeksi pitkä <3

Taivas paljaana

Kun katson taivaalle, monesti tähdet ei loista, kun pilvet peittävät niiden valon. Jo pienestä asti se on aina jotenkin surullinen näky, tyhjä, pimeä taivas. Se on, kuin sillä ei olisi mitään peittonaan. Pelokas, avuton tyhjyys, kuin liukuu pääni sisään ja ottaa vallan. Silloin minun on pakko sulkea silmäni ja mennä katon alle. Se ei ole mikään sairaus tai vastaava sellainen kipu. Se vain on niin. Vaikka olisin valaistetussa kaupungissa, silti se tuntuu jotenkin.....haikealta. Tähdet eivät saa näyttää loistoaan, vaikka olisivat kuinka kauniita. Ja kauniita ne todella ovat. Samanlaisia, mutta silti niin erilaisia. Muistuttaa vähän meitä ihmisiä. Kaikki hohtavat omalla tavallaan, näyttävät vähän samanlaisita, mutta ovat kaikki erilaisia. Kaukaa katsottuna ne ovat vain pieniä kiviä, joilla ei ole merkitystä. Kun tarkastelee lähempää, niistä muodostuu suurempia, kauniimpia ja erilaisia. Ei kahta samanlaista löydä. Kauniita omalla tavallaan kaikki.
  Kun ajattelen taivasta, mieleeni piirtyy kuva tummenevasta taivaankannesta, jossa ei ole kuuta, mutta tähdet jo alkavat loistaa himmeästi. Taivaassa on tummansinistä, alhaalla todella vähän punertavaa, ylhäälläpäin jopa mustaa. Horisontissa on pari laivaa satamassa. On kaksi suurta ja yksi pieni. Ne keinuvat rauhallisesti, ikään kuin nukkuisivat. Aallot liplattavat hiljaa, eikä muuta ääntä kuulu. Ei ole kesä, eikä kevät. On syksy, alkusyksy. Tämä on minun taivaani. Se on kaikilla erilainen. Riippuu, mistä sitä katsoo. Milloin, millä mielellä.

 Tämä kuvaa eniten minun omaa. Ero on vain siinä, että tässä on liian paljon punertavaa sävyä, eikä laivoja näy.

Jotenkin outoa ajatella, että saman taivaan alla olisi joku toisella puolella maailmaa. Ja ehkä hänkin juuri katselee taivasta. Mitä hän juuri ajattelee? Onko hän nuori, tai vanha. Mietityttää, sekä pelottaa tämä. Jos ihmiset näkisivät toistensa kasvot taivaalla, olisiko vaikeampaa elää?

Kysymys kaikille yleisesti, johon voi sitten vastata:
Tykkäisitko, jos voisi maalata oman taivaan itse? Mitä värejä siinä olisi? Haluaisitko auringon vai kuun? Tai molemmat? Eli kuvaile unelmataivaasi. Mielikuvitus vain rajana. Siitä vaan ^^

Elämäni gepardina

Selailin nettisivuja ja jossakin mainoksessa luki, että tunnista, mikä eläin olet. Ensi hymyilin sille lauseelle, mutta myöhemmin rupesin miettimään, mikä eläin minä oikeasti olen. Tähän asti ajattelin, että osaan sanoa sen heti, jos joku kysyy sitä. Ensin mieleeni tuli susi, mutta en minä nyt ihan susi ole. Tämän postauksen aihe on sisäisen eläimeni löytäminen. Ehkä minä olen sekoitus, tai sitten juuri tietty eläin.

Olen aika huomaamaton, silti aika äänekäs. Tämä kuvaus sopisi fasaanikukkoon :DD

Okei, jatkan. Hermostun helposti, eli olen joku villieläin. Ehkä gepardi. Se liikkuu monesti yksin, mutta sillä on myös seuraa. Ei aina näytä tunteitaan, vähän hiljainen, eikä jätä kumppaniaan ja pentujaan yksin. Seurallinen, mutta välillä vetäytyvä. Gepardit ovat kauniita eläimiä, minä rakastan gepardeja. Sulavin liikkein ne juoksevat savannilla, eikä niillä ole esteitä edessä. Ne kiitävät eteenpäin, eivätkä katso taakseen.

Päättäväisyyttä ilmeessä ne juoksevat saaliin perässä, josta ei koskaan tiedä, mitä sillä on mielessään. Saatko sinä sen kiinni, vai jäätkö ilman ruokaa? Joka päivä ja jokaikinen yö~

Tällä kertaa näin lyhyt postaus, mutta enskerralla vähän pidempi ^^

Kommaa, mikä on sisäinen eläimesi (:

Unimaan ihanin

Me kävellään yhdessä käsi kädessä ja ollaan hiljaa. Aurinko paistaa, tuuli puhaltaa ja minä rakastan sinua. Vilkaisen sinua ja sinä käännät pääsi minun suuntaan hymyillen söpösti. Katson taas eteenpäin. Sinä naurahdat hiljaa ujoudelleni ja vedät minut kiinni itseesi. Ihoni koskettaa ihoasi, se tuntuu viileältä ja hyvältä. Ilma lämpenee ympärilläni. Päästät irti, suot minulle ihanan hymyn ja jatketaan matkaa. Yhtäkkiä salama iskee ja alkaa ukkostaa. Tuuli puhaltaa meitä erilleen, tahtoo minut pois luotasi. Sade piiskaa kasvojasi, muttet päästä minusta irti, vaikka voisit kädelläsi suojata itseäsi pisaroilta. Otteemme irtoaa ja ajaudut pois luotani.
  Noin vuoden päästä näen sinut uudestaan, juoksen luoksesi. Olet erilainen, muuttunut. Mitä ukkonen onkaan sinulle tehnyt. Et muista halauksiani, mutta tunnet minut. Katsot minuun, niin kuin kaveri katsoo toista. Ei niin, kuin lähimmäinen. Olit minulle tärkeä silloin, samoin nytkin. Liian ujo uudestaan tunteistani kertoa sinulle, liian pelokas taas luoksesi tulla. Miten tämä kaikki tapahtua on voinut?
   En enää tapaa sinua paljon, pari kertaa vuodessa. Ehkä minun kanssani vain pakosta olet? Vai tunnetko samoin, kuin minä? Tahdon sinut lähelleni suojelemaan minua. Tahdon sinua taas halata ja antaa kaikkeni. Tarjoaisin sinulle sydämeni. Älä heitä sitä pois, älä torju. Anna minun päästä taas viereesi, rutistaa lujaa ja antaa pusun poskellesi. Olisin taistelussa rinnallasi.

Sydämeeni vain sinä mahtuisit

Näin taas sinusta unta. Mutta se oli vain uni. Yhden hullun tytön uni pojasta, jota on jo rakastanut koko sydämellään neljä vuotta. ♥

Secret Mission: Gold Medal Body

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä käynnistyy treeniohjelma, jonka pääkohteet ovat pakarat, reidet, vatsa ja vyötärö. Tietysti selkä- ja käsilihakset ovat mukana, vaikkei niin tärkeinä. Kuukauden mittainen ohjelmani sisältää kolme erilaista kalenteria, jossa on eri liikkeitä runsaasti. Sitten tietysti päivittäinen 10 minuutin juokseminen, tehokävely, pilates/jooga eli venyttelyjä, leuan vahvistaminen, liikkuvuuden lisääminen, sekä rintalihasten suurentaminen. Tärkeää on myös makeisten jättäminen, kalorien laskeminen, riittävä uni, juominen, sekä monipuolinen syöminen. Teetän siskollani kesäkuun ensimmäisenä päivänä minibikineissä kuvia itsestäni sivulta, edestä ja takaa. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen viikon loputtua myös kuvia, sekä ohjelman loputtua, eli lopputulos.

Tämän treenin tarkoituksena on:

• näyttää paremmalta
• parempi kestävyys
• itseinho pois
• turhat läskit pois
• hapenottokyvyn parantaminen
• ja ennen kaikkea kaunis vartalo, johon olisin tyytyväinen

Tarvitsen kannustusta, että pystyisin tähän, kun kerran olen kamala herkkupeppu. Jos haluatte, voin pistää lopputuloksesta pari kuvaa, tietysti enemmän vaatetta päällä. (:

Periksi ei anneta!

Avasit sydämeni oven

"Rauhoitu, hengitä syvään", sanotaan minulle. Eivätkö he ymmärrä? Eivätkö he tajua? Jättäisivät hetkeksi rauhaan. Antaisivat minun hetken olla. Olen, kuin muurahaiskeko, jota on potkaistu. Muurahaiset säntäilevät sinne tänne peloissaan, raivoissaan ja valmiina seuraavaan iskuun. Ero on vain siinä, että muurahaiskeon voi vielä parantaa, eikä siihen välttämättä jää jälkiä. Sydän on eri asia. 

Bestikseni on minulle nyt ihan normaali kaveri. Hän on riidan jälkeen sanonut mulle, että ensvuonna olen ainoa ystävä hänelle. Kaksi muuta ystävää lähtevät muualle maailmaan. Mutta onko se ystävyyttä, että lähtee aina toisten kanssa syömään? Onko se ystävyyttä, että hän on minun kanssa vain silloin, kun niitä kahta ei ole lähellä?  Lähtee silloinkin monesti etsimään heitä. Onko se ystävyyttä, että minulle vain pieni nyökkäys, toiselle halaus aamulla saapuessa kouluun? Uskon, että minä olen hänelle, kuin joku korvike, eli jos ei ole suklaata, paha hernekeittokin syödään. 

En tajua, että kirjoissa kaikilla on edes joku kaveri, johon luottaa? Aina, jota rakastaa, jolle antaa elämänsä, henkensä ja sydämensä? Jonka kanssa voi lähtee turvallisesti maailman ääriin? 

Ihmeellisenä taitona olen kokenut, että jos katson toista tarkasti silmiin, Katson vaatetusta, tarkkailen naurua, pystyn päättelemään, olisiko hän hyvä kaveri minulle. Tähän asti se toimi. Toivon todella, että taitoni pysyisi minulla. En kai kestäisi enää näin kovaa iskua. Minulla on vain yksi elämä, jonka voi pilata. Peleissä on yleensä monta elämää, tai jotain, mikä näyttää, kuinka paljon voimaa sinulla on vielä. Minulla se taitaa olla jossain kymmenessä prosentissa. Sen pystyy nostamaan. Pieni hymy, hali, lähellä istuminen auttaa. Entä, kun kukaan ei suostu sitä tekemään? Tuntuu, kun kaikki haluaisi minun poistuvat maailmasta. Oi, jospa voisi hypätä maailmankaikkeuteen ja jäädä sinne leijumaan. 

Joku minun sijassa voisi ehkä vetäytyä kokonaan pois hmisten luota, jättää heidän maailma täysin Ja uppoutua johonkin toiseen. Minä yritän vielä kerran olla ihmisille ystävä. Sellainen, joka ei jätä, ei anna pudota, pitää kiinni, pitää salaisuudet, antaa haleja ja on aina vieressä. En vaadi hyvää käytöstä, en vaadi kiltteyttä, siisteyttä, en vaadi muuta, kuin että olisi vierelläni, silloinkin kun en häntä tarvitse, eikä lähtisi pois. Johon voisi luottaa. Ehkä sellaista ihmistä ei ole. Kuvittelen turhaan, enkä ikinä saa sitä. Keidas saharassa. Vettä kuumalla. Villasukka kylmässä. 

Toivoa niille, kokevat samoin, onnea niille, joilla on sydänystävä!  

Käskystä aina hankalaa

Aiheena tänään on runous ja tunnetila, kun kirjoittaa erilaisia runoja.

Kun aloitan runon kirjoittamisen, se ei ole sellaista, kuin läksyn teko. En istu pöydän ääreen ja sano itselleni, että hei haloo, nyt sit kirjoitat kauniin ja koskettavan runon!, vaan kun tunnenm että nyt on se hetki, jolloin minulla olisi asiaa paperille ja kirjoitan sen.
Äidinkielenkokeessa viimeinen tehtävä oli vähän erikoinen. Siinä luki, että jos piirtää kuvan tai kirjoittaa runon, voi saada lisäpisteen. Ensin innostuin, mutta kun tajusin, ettei se runo tule käskiessä, aloin kesken kokeen miettiä tunteitani. Kyllä, kesken kokeen selvittämään tunteistani ja ajatuksiani. Muistin sitten, miten bestikseni jätti minut ja minussa nousi tunnekuohu, joka piti purkaa paperille. Siinä sitten syntyi seitsemän säkeistöä, pieni tarina ystävyydestä, joka lopulta katkesi, kuin yksinäinen tulitikku.

Kello seinällä tikittää,
Katson eteeni tyhjin silmin.
Ajatukseni harhailee,
Pelkään sen eksyneen.

Mieleeni tulee päivä,
Jolloin tapasin sinut.

En luottanut sinuun,
Mutta tunsin vetovoimaa.

 

Viiden vuoden kuluttua,
Huomaan erilasuutemme,
Irti kädestäsi päästän,
Sanon hyvästit.

 

Tunnet ehkä kaipausta,

Tai sitten mietit kaikkia,
Minuun haaskaamiasi vuosia,
En sua unohtaa voi.

 

Vaikka kuinka mieltäni,
Yritin muuttaa,
Tosiseikka paljastui,
Sä et ole oikea.

Jos uuden yrittäisin etsiä,
Sama se ei enää ole.
Välillä vilkaistaan toisiamme,
Minä tulen kapiaamaan sua.

 

Aikuisena ehkä kadun tätä,
Mutta nyt en ollenkaan.
Menetin sinut, mutta elämä,
Se jatkuu aina vaan.

© Krisztina

Parhaalle lapsuudenystävälle, jonka kadotin ♥

Siinä se lisäpistettä-antava runo.

Runossa pitää olla tunteet mukana, ei ilman niitä voi syntyä hyvää, tunteellista runoa. Se on sitten vain sanajono, joka ei ole runo. En tajua, miksi koulussa opetetaan runonkirjoittamista. Sitä ei voi opettaa, sen joko osaa, tuntee tai sitten ei. Eikä kukaan osaa kirjoittaa kaunista runoa, jos sitä käsketään. 

Mutta hauskaa viikonloppua ja jos olet vahingossa runojen kirjoittaja, pistäpä kommenteihin yksi runoistasi. (:

 

Sumu kertyy ympärilleni

Sairauden jälkeen, kun menin kouluun, tajusin jonkin olevan vinossa. En ensin tiennyt, mikä se oli, mutta myöhemmin se iski minuun, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minulla on kyllä kavereita ja pari ystävääkin, mutta tuntuu siltä, kuin kukaan ei tajua minua, huumoriani ja huoliani. Kun vihdoin tajusin tämän, aloin kerätä ympärilleni sumua, eräänlaista suojamuurta. Suojamuurta kommentteja, kritiikkiä ja piikittelyä vastaan. Sellaista, joka ei päästä sielujani harhailemaan liikaa vaaleanpunaisessa maailmassa. Vaikka kuinka yritän pysyä nykyhetkessä, jopa kesken kokeen saan itseni kiinni menneisyyden miettimisestä tai tulevaisuuden suunnittelemisesta. Niin, olen aika huono kokeentekijä. En edes tykkää kokeista. Mielestäni tunnilla osaaminen saisi riittää siinä arvioinnissa. Mutta se on vain yhden mielipide tässä liian suuressa maailmassa.

Meillä oli koulussa cooper-testi ja koska minulla oli nyt polvinivelkipu, sain aika huonon tuloksen. Tai siis verrattuna siihen edelliseen. Niille, jotka eivät tiedä, cooper on sellainen juttu, jossa pitää juosta 12 minuuttia ja minimimäärä on 1500 metriä. Minä juoksin syksyllä 2675 metriä, nyt tämän aivan ihana polvikivun takia vain 1870 metriä. Paha, tosi paha! Mut ei voi mitään, enkä jaksa lähtee ensviikon uusintaan. Eli näillä mennään :33

Huomenna on sitten kemiankoe, johon en ole lukenut ollenkaan, mitä siitäkin tulee. En tykkää kemiasta. Se on täyttä, hmmm.... Niin, sitä just :DDD
Arvelen, et saan seiskalla alkavan nmeron siitä kokeesta, mut se saa riittää, en enää jaksa piitata kaikista kokeista tai numeroista. Paitsi tietysti äikänkokeesta sain 10. Hyvin tehty, minä! CC:

Tällasta nyt, lyhyehkö teksti ._____.

Kun kaikki romahtaa päälle~

Sananmukaisesti....

   Elikkäs haloo, täällä sairaana jo toista viikkoo koeviikolla, siis daa, aivan coolii...eiku siis.....

Asiaan, ihmiset~>

 Vesirokko 14-vuotiaalla tytöllä ei ole leikin asia. Monet kuvittelee, että jos on kipeenä, se on kivaa, ku ei tartte olla koulus. Mutta sitten tulee huomatuksi, ettei se nyt niin mahtavaa olekkaan. Pitää kaikki läksyt tehä kotona, siis sekin, mitä muut tekivät jo tunnilla. Okei, tää oli se pienin juttu. Päätä särkee ja huimaa heti, kun nousee seisomaan. Ja tosi mukavaa, kun välillä polvet pettää kävellessä. Kuume nousee ja laskee, kuin joku ihmeen huvipuiston juna. En nyt halua mitenkään kerätä sääliä, kerron vain totuuden. Sit ku pitää vielä lukee kokeeseen ja kun vihdoin pääsee takaisin kouluelämään, huomaa, että samana päivänä jopa kolme koetta, niin ihana yllätys, eiks nii? Ja on vielä kaiken maailman coopertestejä ja muuta hauskaa :DD (X__x) On se niin ihanaa, että opettajat rakastaa kokeita. Kumma juttu, että kokeet on edes keksitty O____O

Ja nyt vähän iloisempaan asiaan, musiikkiin~

Ite ihqutan tällä hetkellä kappaletta 'Yiruma - Kiss the rain'. Se on tosi ihana ja vähän surumielinen, mutta todella kaunis. Jos tahtoo hiljaista musiikkia, kannattaa kuunnella. Yiruma on tehnyt paljon hyvää musiikkia, mutta tykkään tästä eniten.

Juu, tiedä, tää oli aika lyhyt postaus, mut enskerralla sit pidempi ^^